Menu

Kaikenlaista

Joskus voi sanoa, että on “vähän” kiire. Se on nyt. Tuli ostettua kämppä (jota piakkoin remppaillaan), menossa on samaan aikaan mökkiremontti, kirjasta pitäisi saada seuraava versio kustantajalle kesäkuussa, CosmEthics-hommia olisi paljon enempi kuin ehdin tehdä, blogissa ois duunia täysipäiväisesti, Mádaran kanssa on kosmetiikkaprojekti käynnissä ja sitten pari luentoa pitäisi valmistella, on radiohaastattelu — ja niin; on skidit sekä urheiluharrastus, joka taitaa olla se mun pollan kasassa pitävä elementti.

Aikaisemmin elämä oli Tetristä, parhaillaan se on se Labyrintti-peli, ehkä tiedät? Se, jossa yhtä palaa kun työntää, aukeaa toisaalla reitti ja joku toinen sulkeutuu. Harvoin on tilanne, ettei pääse etenemään mihinkään. Yleensä pääsee eteenpäin, vaikkakin ehkä vähän kiertotietä. Ja koko ajan jännittää, silleen positiivisesti.

Mä työntelen juuri nyt palasia. Etenen suoraan kun voin ja kierrän jos on pakko — mutta päämäärä ei katoa näköpiiristä. Sinne ei vaan ehkä päästä niin nopeasti kun toivoisi. Malttia on viime aikoina opeteltu, todellakin!

En saanut hakemiani apurahoja kirjaa varten, joka pakottaa tekemään palkkatöitä enemmän kuin kirjan aikataulu antaisi myöden. Ketuttaa, koska ei ole todennäköisesti varaa esimerkiksi käännättää kaikkea sitä materiaalia englanniksi, joka olisi pakko saada ymmärrettävään muotoon, jotta voin käyttää matskuja lähdekirjallisuutena. Kuinka ärsyttävää on tinkiä tietokirjan sisällöstä rahan takia?! Mutta ei auta. Edes minä en ole niin hullu, että käyttäisin kaikki säästöni kirjaproggikseen — kaiken lisäksi kun en tiedä, onko käännätettäväksi kaavailtu matsku loppukädessä edes juuri sitä tarpeellisinta tietoa.

Huoh.

Ei ole mennyt putkeen kaikki elämässä viimeisen puolen vuoden aikana noin muutenkaan. Olen joutunut tajuamaan, että kaikkea ei voi saada. Jos haluaa uran, lapset, miehen, harrastukset ja ystävät — ehkä sen omakotitalonkin, on todennäköisesti jostain luovuttava. Jokainen sitten itse valitsee, mikä on tärkeintä. Priorisoinnin olen nyt oppinut ja tiedostan, että ei kannata koittaa venyä mahdottomiin. Jossain kohtaa tulee stoppi ja sitten on harrastettava ongelmanratkaisua.

Siitä saakka kun aloitin työt Ylellä vuonna 2005 on ollut selkeää, että työ on mulle tärkeä asia. Yllättäen olen joutunut tajuamaan, että määrittelen duunin kautta itseäni enemmän kuin olin kuvitellut. Tämän tajusin loppuvuodesta, kun pitkällisen prosessin päätteksi hoksasin olevani to-del-la työorientoitunut. Pyysin anteeksi ystäviltäni sitä, että olen viime vuosina tainnut olla liikaa työminä ja ystävänä vähän liian poissaoleva. Kun on kyselty kuulumisia, olen puhunut yleensä blogista ja sen lisäksi ollut kuulematta kaikkea sitä, mitä frendini oikeastaan itsestään kertovat.

Työstäni avaudun ystäville yhä, mutta tajuan nykyisin eron siinä, mikä on työminää ja mikä henkilökohtaista minää ja että muita ei ehkä ihan niin kauheasti kuitenkaan loppupeleissä kiinnosta mun duunit vaan se, mitä funtsin lounastauolla (jolloin teen töitä, kröhöm…). Toisaalta on ollut hämmentävää hoksata, että kiinnostakin jotain kanssaihmistä ihan vaan itsenäni! Vahva työitsetuntoni on ikään kuin syönyt henkilökohtaista itetuntoni, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Uskallan työssäni tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa; kysyä tyhmiä kysymyksiä tärkeiltä ihmisiltä, avautua yritysten mokailuista, kritisoida mielestäni älyttömiä hankkeita, olla pelkäämättä, mitä minusta kirjoitetaan Suomi24- ynnä muilla palstoilla (en muuten todellakaan tiedä, eikä tarvitse valaista kiitos), mutta henkilökohtaisessa elämässäni en olekaan ollut vuosiin kovin rohkea. En nyt pelokaskaan, mutta sokeahko suorittaja. Ja niin: ehkä se pikkulapsiperhearki vaikuttaa aika paljon siihen, kuinka paljon on kosketuksissa itseensä. Kun ei vaan ehdi miettiä missään välissä sitä, mitä itse tarvitsee. (Viimeisen vuoden ajan olen lähinnä toivonut vaan saavani nukkua, koska huonosti koisivat 1-vuotias.)

kc-noora.dorit

Kuva: Dorit Salutskij

No, nyt olen kuunnellut itseäni ja tuntuu muuten ihan hemmetin hyvältä! Ja esikoinen on alkanut vihdoinkin nukkua (eli voin taas bloggailla puoleen yöhön saakka, haha). Olen tajunnut olevani oman onneni seppä paitsi työelämässä, myös sen ulkopuolella. Tätä en ollut aikaisemmin tiedostanut — tai tarkemmin: en ollut tiedostanut, etten tiedosta. Sitä helposti syytää onnensa muiden käsiin ja alkaa syyttää muita siitä, ettei ole elämäänsä tyytyväinen. Pidemmän päälle se katkeroittaa. Oivallusteni myötä tuntuu, kuin olisin tiputtanut tonnin painolastin niskastani.

Ihmiset ovat tosi erilaisia siinä, miten työn mieltävät. Toisille työ on sitä, mistä saa palkkaa. Joillekin työ on monotoninen pakko, jonka ulkopuolella sitten toteutetaan itseä ja omia intohimoja. Toiset haluavat iisin, pollantyhjennysduunin ja toiset haluavat haastaa itseään jatkuvasti.

Minä olen mukavuudenhaluinen sikäli, että haluan vapauden tehdä töitä milloin ja missä haluan. Mutta töitä, niitä teen ihan hemmetisti ja tykkään haasteista. Ja jostain ihmeen syystä teen aika monia juttuja ilman palkkaa. Esimerkiksi kirjan kirjoittaminenhan on aivan taloudellista itsemurhaa, enkä yhden kokemuksen jälkeen todellakaan hommaan olisi ryhtynyt, ellen kokisi aihealuetta niin tärkeäksi. Mutta tässä sitä taas ollaan…

Olen oivaltanut myös, että lapset ovat avainasemassa työuupumuksen ehkäisemisessä: kun täytyy päivittäin katkaista työnteko neljän ja yhdeksän välille, ei polla pääse ylikuormittumaan, ja hommat saavat perspektiiviä. Esimerkiksi eilen oli vähän tulipalotilanne töissä, mutta esikoisellani oli eskariin tutustumispäivä. Jokainen vanhempi tietää, mikä on tärkeämpää. Loppupeleissä mikään ei ole mulle tärkeämpää kuin lapset, ja kun hevoivat hyvin, olen minä onnellinen.

Miksi tässä avaudun? No ehkä siksi, etten pitkään aikaan ole niin tehnyt, on Lauran kanssa vaan tuutattu postauksia iloksenne ja hyödyksenne tiuhaan tahtiin ja nyt tuntui, että piti pitkästä aikaa sanoa MOI.

Että moi, mulle kuuluu tosi hyvää, toivottavasti sullekin!

Ei kommentteja Jätä kommentti

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Jos sinulla ei ole tunnusta, voit rekisteröidä sellaisen täällä.